|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
NELJÄSVIDETTÄ
RUNO |
IL QUARANTAQUATTRESIMO RUNO |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Väinämöinen va a
cercare la sua kantele
caduta in mare, ma non riesce in
nessun modo a recuperarla |
10 |
Vaka vanha Väinämöinen
arvelevi aivossansa:
«Nytpä soitanto sopisi,
ilon teentä kelpoaisi
näillä uusilla oloilla,
kaunihilla kartanoilla!
Vaan on kantele kaonnut,
iloni iäti mennyt
kalaisehen kartanohon,
lohisehen louhikkohon, |
Il verace Väinämöinen
rivolgeva nella mente:
«Or sarebbe da svegliare
con la musica letizia
nelle nostre nuove case,
in cotesti bei soggiorni!
Ma perduta è la kantele,
la mia gioia se n'è andata
giù dai pesci alla dimora,
alle buche dei salmoni, |
|
|
|
|
meren hauan haltijoille,
Vellamon ikiväelle.
Eikä tuota tuonekana,
Ahto antane takaisin. |
agli spiriti del mare,
alla gente di Vellamo.
Né di là la porterebbe,
Ahto, mai la ridarebbe. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
20 |
«Oi on seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen,
taopa tänäki päänä!
Tao rautainen harava,
haravahan piit tiheät,
piit tiheät, varsi pitkä, |
«Ilmarinen, fabbro caro!
Prima ed ieri hai lavorato,
ancora oggi deh lavora!
Un rastrello fa' di ferro,
un rastrello a denti fitti,
fitti i denti e l'asta lunga, |
|
|
|
|
jolla lainehet haroan,
laposille aallot lasken,
meren ruoikot ru'olle,
rannat kaikki karhikoille,
soitto jälle saa'akseni,
kantelo tavatakseni
kalaisesta kaartehesta,
lohisesta louhikosta!» |
con il qual rastrelli l'onde
ed i flutti ammonticchiati
e del mare tutte l'alghe,
i canneti delle spiagge,
per riprender lo strumento,
ritrovar la mia kantele,
dai pescosi nascondigli,
dalle buche dei salmoni!» |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
30 |
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen, |
Ilmarinen fabbro allora,
l'artigiano sempiterno, |
|
|
|
|
takoi rautaisen haravan
varren vaskisen keralla.
Piit takoi satoa syltä,
varren viittä valmisteli. |
un rastrello fe' di ferro
con il manico di rame.
Punte, lunghe cento tese,
lunga l'asta cinquecento. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
40 |
Siitä vanha Väinämöinen
otti rautaisen haravan.
Astui tietä pikkaraisen,
kulki matkoa palasen
teloille teräksisille,
vaskisille valkamoille. |
Quindi il vecchio Väinämöinen
prese quel ferreo rastrello.
Fe' di strada un pezzettino,
andò innanzi un pochettino
fino ai rulli ben ramati,
ai parati rinforzati. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Tuoss' oli purtta, kaksi purtta,
kaksi valmista venettä
teloilla teräksisillä,
vaskisilla valkamoilla:
yksi pursi uusi pursi,
toinen pursi vanha pursi. |
Una barca colà stava,
una, due barchette pronte
sopra i rulli ben ramati,
sui parati rinforzati:
una barca, barca nuova,
l'altra barca, vecchia barca. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
50 |
Sanoi vanha Väinämöinen,
virkki uuelle venolle:
«Lähepä, veno, vesille,
pursi, aalloillen ajaite |
Disse il vecchio Väinämöinen
alla nuova barca volto:
«Va', battello, già nell'acqua,
scendi, barca, in mezzo all'onde |
|
|
|
|
käsivarren kääntämättä,
peukalon pitelemättä!» |
senza che braccio ti volga,
né che pollice ti tenga!» |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
60 |
Läksipä veno vesille,
pursi aalloillen ajoihe.
Vaka vanha Väinämöinen
itse istuihe perähän;
läksi merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Luopi lumpehet kokohon,
haravoipi rannan raiskat, |
E la barca andò nell'acqua,
il battel scese nell'onde.
Il verace Väinämöinen
appoggiato sulla poppa
a spazzare prese l'acqua,
a tagliare in mezzo l'onde,
rovistò per tutti i gigli,
rastrellò l'erbe del lido, |
|
|
|
|
ruoposteli ruo'on ruutut,
ruo'on ruutut, kaislan kaitut,
joka hauanki harasi,
karit kaikki karhieli:
eipä saanut, ei tavannut
hauinluista soittoansa,
ikimennyttä iloa,
kaonnutta kanteloa. |
frugò d'alga tutti i cuiffi,
l'alghe, i giunchi ed i canneti,
rastrellò dentro ogni buca,
e framezzo ad ogni scoglio,
senza più poter trovare
lo strumento d'ossi e lische,
la kantele, la letizia
che per sempre avea perduta. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
70 |
Vaka vanha Väinämöinen
astuvi kohen kotia |
Ed il vecchio Väinämöinen
tornò allora verso casa, |
|
|
|
|
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin.
Itse tuon sanoiksi kertoi:
«Ei tuota enämpi olle
hauin hampahan iloa,
kalanluista luikutusta!» |
triste in core, a capo chino,
col cappuccio di traverso.
Parlò allora, così disse:
«Non sarà più ch'io risvegli
gioia dai denti del luccio
o dagli ossi l'allegrezza!» |
|
|
|
|
|
|
|
|
Fabbrica allora
col legno della betulla una nuova
kantele, sulla quale
riprende a suonare, a delizia di
tutta quanta la natura |
80 |
Astuessansa ahoa,
saloviertä vierressänsä
kuuli koivun itkeväksi,
puun visan vetistäväksi. |
Nel passar per la boscaglia,
lungo l'orlo della selva
udì pianger la betulla,
la screziata lacrimare. |
|
|
|
Jopa luoksi luontelihe,
lähemmäksi laittelihe. |
S'accostò, si fece innanzi,
al suo fianco più vicino. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Kysytteli, lausutteli:
«Mit' itket, ihana koivu,
puu vihanta, vierettelet,
vyöhyt valkea, valitat?
Ei sua sotahan vieä,
ei tahota tappelohon». |
Le parlò, così le chiese:
«Perché piangi, ti lamenti,
o betulla verdeggiante,
tu che hai bianca la cintura?
Non ti portan già alla guerra,
non ti menano a battaglia». |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
90 |
Koivu taiten vastaeli,
itse virkki puu vihanta: |
Ma rispose la prudente,
disse l'alber verdeggiante: |
|
|
|
|
«Niinpä muutamat sanovi,
moniahat arvelevi
elävän minun ilossa,
riemussa remuelevan:
minä hoikka huolissani,
ikävissäni iloitsen,
panen pakkopäivissäni,
murehissa murmattelen. |
«Certo molti soglion dire,
nella mente lor pensare
che contenta io me ne viva,
passi i giorni giubilando:
negli affanni, poveretta,
nelle lacrime gioisco,
delle angustie mi lamento
e dei giorni miei più tristi. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
100 |
«Typeryyttä, tyhjä, itken,
vajauttani valitan, |
«Piango per la mia pochezza,
per la vita così vuota, |
|
|
|
|
kun olen osatoin, raukka,
tuiki, vaivainen, varatoin
näillä paikoilla pahoilla,
lake'illa laitumilla. |
priva son d'ogni vantaggio,
d'ogni appoggio sono orbata
quaggiù in mezzo al triste piano,
fra pasture abbandonata. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
110 |
«Osalliset, onnelliset
tuota toivovat alati
kesän kaunihin tulevan,
suven suuren lämpiävän.
Toisinpa minä typerä,
minä vaivainen varoan |
«Più felici le betulle
che sospiran desïose
il ritorno dell'estate,
della tepida stagione.
Altro, misera, mi aspetto,
d'altro io devo paventare: |
 |
|
|
|
- kuoreni kolottavaksi,
lehtivarvat vietäväksi! |
di vedermi la corteccia
ed i rami via portare. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
120 |
«Useinpa minun utuisen,
use'in, utuisen raukan,
lapset kerkeän keväimen
luokseni lähenteleikse,
veitsin viisin viiltelevät
halki mahlaisen mahani.
Paimenet pahat kesällä
vievät vyöni valkeaisen, |
«È venuta da me spesso,
meschinella, a me da presso,
con la presta primavera
di ragazzi vispa schiera:
per ficcare i lor coltelli
nella pelle mia sugosa.
E mi portan via, d'estate,
i pastori il cinto bianco, |
|
|
|
|
ken lipiksi, ken tupeksi,
kenpä marjatuohiseksi. |
e ne fanno bicchierini,
pei lamponi panierini. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
«Use'in minun utuisen,
use'in, utuisen raukan,
tytöt allani asuvat,
vierelläni viehkuroivat,
lehvät päältä leikkelevät,
varvat vastoiksi sitovat. |
«Son venute da me spesso,
meschinella, a me da presso,
le fanciulle a riposare
e d'intorno a me a saltare:
taglian foglie dal mio capo,
legan rami per le fruste. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
130 |
«Use'in minä utuinen,
use'in, utuinen raukka, |
«Son venute da me spesso,
meschinella, a me da presso, |
|
|
|
|
kaaetahan kaskipuiksi,
pinopuiksi pilkotahan.
Kolmasti tänäi kesänä,
tänä suurena suvena
miehet allani asuivat,
kirvestänsä kitkuttivat
mun poloisen pään menoksi,
heikon henkeni lähöksi. |
per il bosco dissodare,
la catasta per tagliare.
Già tre volte quest'estate,
nella tepida stagione
venner uomini al mio fianco,
affilando le lor ascie
contro il mio povero capo,
contro la mia debol vita. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
140 |
«Se oli ilo kesästä,
riemu suuresta suvesta. |
«Tal d'estate fu la gioia,
la letizia del bel tempo. |
|
|
|
|
Ei ole talvi sen parempi,
lumen aika armahampi. |
Né migliore fu l'inverno,
dolce più il nevoso tempo. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
«Jopa aina aikaisehen
mure muo'on muuttelevi,
pääni painuvi pahaksi,
kasvot käypi kalveaksi
muistellessa mustat päivät,
pahat ajat arvellessa. |
«Sempre, nei passati tempi,
mi mutò l'affanno il volto,
si piegò dolente il capo,
si fêr pallide le gote
ricordando i neri giorni,
ripensando ai tristi tempi. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
150 |
«Siitä tuuli tuskat tuopi,
halla huolet haike'immat: |
«Ché dolor mi porta il vento
e la brina gravi affanni: |
|
|
|
|
tuuli vie vihannan turkin,
halla kaunihin hamehen.
Niin minä vähävarainen,
minä, koito koivu raukka,
jään aivan alastomaksi,
varsin vaattehettomaksi
vilussa värisemähän,
pakkasessa parkumahan». |
la pelliccia verdeggiante
via mi porta, e il bel vestito.
Sì ch'io debole betulla,
alberello sventurato,
resto affatto denudato,
d'ogni veste dispogliato,
a tremare per il freddo,
a gridare sotto il gelo». |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
160 |
Sanoi vanha Väinämöinen:
«Elä itke, puu vihanta, |
Disse il vecchio Väinämöinen:
«Deh non piangere, betulla, |
|
|
|
|
vesa lehti, vierettele,
vyöhyt valkea, valita!
Saat sinä olevan onnen,
elon uuen armahamman;
kohta itkenet ilosta,
riemusta remahutellet». |
tu che hai rami verdeggianti,
tu che hai bianca la cintura!
Or tu avrai felice vita,
nuova sorte più gradita;
or di gioia piangerai,
di letizia suonerai». |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
170 |
Siitä vanha Väinämöinen
koivun soitoksi kuvasi.
Veisteli kesäisen päivän,
kalkutteli kanteletta |
Quindi il vecchio Väinämöinen
fe' da quella uno strumento.
In un giorno dell'estate
intagliò, lavorò l'arpa |
|
|
|
|
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Veisti kopan kanteletta,
emäpuun iloa uutta,
kopan koivusta lujasta,
emäpuun visaperästä. |
sulla punta tenebrosa,
lungo l'isola nebbiosa.
Della kantele la cassa
intagliò nel cuor del tronco,
trasse la nuova letizia
da quel legno marezzato. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
180 |
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui, noin nimesi:
«Tuoss' on koppa kanteletta,
emäpuu iki-iloa. |
Disse il vecchio Väinämöinen,
pronunziò queste parole:
«Della kantele la cassa
fatta è già, l'eterna gioia. |
|
|
|
|
Mistä naulat saatanehe,
vääntimet perittänehe?» |
Ma i cavicchi ove trovare,
donde le viti pigliare?» |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Kasvoi tammi tanhualla,
puu pitkä pihan perällä,
tammessa tasaiset oksat,
joka oksalla omena,
omenalla kultapyörä,
kultapyörällä käkönen. |
Una quercia nel recinto,
presso la stalla, cresceva,
sulla quercia, rami dritti;
ogni ramo, un pomo; ed ogni
pomo una ghiandina d'oro;
un cuculo, ogni ghiandina. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
190 |
Kun käki kukahtelevi,
sanoin viisin virkkelevi, |
Ogni volta che cantava,
il cucul con cinque note, |
|
|
|
|
kulta suusta kumpuavi,
hopea valahtelevi
kultaiselle kunnahalle,
hope'iselle mäelle:
siitä naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän! |
gli cadea di bocca l'oro
e l'argento gli sgorgava
sull'argentea collina,
sopra l'aureo monticello:
i cavicchi tolse a quella,
da quell'albero le viti. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
200 |
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse virkki, noin nimesi:
«Sain ma naulat kantelehen,
vääntimet visaperähän. |
Disse il vecchio Väinämöinen,
pronunziò queste parole:
«I cavicchi ora ho trovato
per la kantele le viti. |
|
|
|
|
Vielä uupuvi vähäisen,
viittä kieltä kanteloinen.
Mistä tuohon kielet saisin,
äänöset asetteleisin?» |
Manca ancora una cosetta,
cinque corde alla kantele.
Donde prendere le corde,
con che fare le sonore?» |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
210 |
Läksi kieltä etsimähän.
Astuvi ahoa myöten:
istui immikkö aholla,
nuori neitonen norolla.
Ei se impi itkenynnä,
ei varsin ilonnutkana; |
A cercare andò le corde,
passò lungo la boscaglia:
nel boschetto una fanciulla
sedea presso alla palude.
Non piangeva la donzella,
ma non era nemmen lieta; |
|
|
|
|
ilman lauloi itseksensä:
lauloi iltansa kuluksi,
sulhon toivossa tulevan,
armahansa aikehessa. |
per sé stessa canticchiava,
a far più breve la sera,
aspettando il fidanzato,
col pensiero al suo diletto. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
220 |
Vaka vanha Väinämöinen
tuonne kengättä kepitti,
ilman hampsi hattaratta.
Sitte sinne tultuansa
alkoi hapsia anella.
Itse tuon sanoiksi virkki: |
Il verace Väinämöinen
si fe' presso senza scarpe,
frettoloso, senza calze.
Non appena la raggiunse
prese a chiederle i capelli,
le rivolse la parola: |
|
|
|
|
«Anna, impi, hapsiasi,
hieprukka, hivuksiasi
kanteloisen kielosiksi,
ääniksi ilon ikuisen!» |
«Dammi un ricciolo, fanciulla,
di codesti bei capelli,
come corde alla kantele,
come suon di eterna gioia!» |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
230 |
Antoi impi hapsiansa,
hienoja hivuksiansa;
antoi hasta viisi, kuusi
sekä seitsemän hivusta:
siit' on kielet kantelessa,
ääntimet iki-ilossa. |
La fanciulla gli die' un riccio
di que' suoi capelli fini,
gli die' cinque, sei capelli,
gliene diede in tutto sette:
fùr così fatte le corde,
le suonanti la letizia. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Saip' on soitto valmihiksi.
Siitä vanha Väinämöinen
istuiksen alakivelle,
paatiselle portahalle. |
Era pronto lo stumento.
Quindi il vecchio Väinämöinen
della soglia sedé in basso,
appoggiato sopra un sasso. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
240 |
Otti kantelon käsille,
ilon itsensä lähemmä.
Kären käänti taivahalle,
ponnen polville tukesi:
ääniä asettelevi,
säveliä sääntelevi. |
Prese in mano la kantele,
strinse a sé la sua letizia,
ne voltò la punta al cielo
e la cassa sui ginocchi:
accordò le corde tese,
modulò la melodia. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Sai äänet asetetuksi,
soittonsa sovitetuksi,
niin käänti alakäsille,
poikkipuolin polvillensa.
Laski kynttä kymmenkunnan,
viisi sormea viritti
kielille kapahumahan,
sävelille hyppimähän. |
Accordate eran le corde,
era in ordin lo strumento,
lo voltò sotto le palme,
a traverso dei ginocchi.
Vi poggiò le dieci dita,
sollevò cinque dell'unghie,
lo fe' scorrer sulle corde,
saltellare sulle note. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
250 |
Siinä vanha Väinämöinen
kun on soitti kanteletta |
Quando il vecchio Väinämöinen
suonò quella sua kantele |
|
|
|
|
käsin pienin, hoikin sormin,
peukaloin ulos kiverin,
jopa virkki puu visainen,
vesa lehti vieretteli,
kukahti käkösen kulta,
hivus impyen ilosi. |
con le mani lievi e molli,
con i pollici piegati,
parlò il legno marezzato,
cinguettò quel ramoscello,
cantò l'oro del cuculo
e gioirono i capelli. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
260 |
Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti, |
Suonò Väinö con le dita,
cantò l'arpa con le corde:
rimbombaron massi e monti,
echeggiarono le rupi, |
|
|
|
|
kivet laikkui lainehilla,
somerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla. |
saltellaron sopra l'onde
sassi, e ciottoli sull'acque,
s'agitaron lieti i pini
ed i tronchi sulle lande. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
270 |
Kälykset Kalevan naiset,
kesken kirjan neulomisen
ne tuohon jokena juoksi,
kaikki virtana vilisi,
nuoret naiset naurusuulla,
emännät ilolla mielin |
Di Kaleva le sposine
il ricamo tralasciando
corser là siccome fiume,
come rapido torrente,
col sorriso sulle labbra,
liete in core le massaie |
|
|
|
|
soitteloa kuulemahan,
iloa imehtimähän. |
per udir quel dolce suono,
per gioir di quella gioia. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
280 |
Mi oli miehiä lähellä,
ne kaikki lakit käessä;
mi oli akkoja lähellä,
ne kaikki käsi posella.
Tyttäret vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa
kanteloista kuuntelivat,
iloa imehtelivät. |
Quanti uomini là presso,
tutti col berretto in mano;
quante vecchie là vicino,
con la mano sulla gota;
han fanciulle molli gli occhi,
piegan giovani i ginocchi
la kantele nell'udire,
di letizia nel gioire. |
|
|
|
|
Sanoivat samalla suulla,
yhen kielen kerkesivät:
«Ei ole tuota ennen kuultu
noin suloista soitantoa,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!» |
Dicon tutti ad una voce,
come con la stessa lingua:
«Non fu prima giammai udita
così dolce melodia,
da che dura questa vita
da che splende l'aurea luna!» |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
290 |
Kuuluvi sorea soitto,
kuului kuutehen kylähän.
Eik' ollut sitä otusta,
ku ei tullut kuulemahan |
E s'udì quel suon soave
al di là di sei villaggi.
Né vi fu colà creatura
che a sentir non accorresse, |
|
|
|
|
tuota soittoa suloista,
kajahusta kanteloisen. |
ad udir quel dolce suono,
quella kantele armoniosa. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
300 |
Mi oli metsän eläintä,
kyykistyivät kynsillehen
kanteloista kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Ilman linnut lentäväiset
varvuille varustelihe,
veen kalaset kaikenlaiset
rantahan rakentelihe. |
Quanti ha il bosco d'animali
s'accosciaron sulle zampe,
per udir quel dolce suono,
per gioir di quella gioia.
Gli augelletti volatori
si posaron su' rami,
ed i pesci d'ogni sorta
s'accostarono alla riva. |
|
|
|
|
Matosetki maanalaiset
päälle mullan muuttelihe
käänteleivät, kuuntelevat
tuota soittoa suloista,
kantelen iki-iloa,
Väinämöisen väännätystä. |
Anche i vermi di sotterra
sulla polvere strisciando
si torcevan per udire
quella dolce melodia,
la kantele della gioia,
il suonar di Väinämöinen. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
310 |
Siinä vanha Väinämöinen
kyllä soitteli somasti,
kajahutti kaunihisti.
Soitti päivän, soitti toisen |
Quindi il vecchio Väinämöinen
modulò sulla sua cetra
le più belle melodie.
Suonò un giorno, suonò un altro, |
|
|
|
|
yhtehen rupeamahan,
yhen aamun atriahan,
yhen vyönsä vyötäntähän,
yhen paitansa panohon. |
né cessò per prender cibo
dopo il pasto del mattino,
né mutò la sua postura,
né camicia, né cintura. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
320 |
Kun hän soitteli kotona,
huonehessa honkaisessa,
niin katot kajahtelivat,
permannot pemahtelivat;
laet lauloi, ukset ulvoi,
kaikki ikkunat iloitsi, |
Se suonava nella casa,
dentro la stanza di pino,
tosto il tetto risuonava,
e fremeva il pavimento;
cantan travi, gridan porte,
si rallegran le finestre, |
|
|
|
|
kiukoa kivinen liikkui,
patsas patvinen pajahti. |
trema il sasso del camino,
danza lieta la traversa. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Kun hän kulki kuusikossa,
vaelti petäjikössä,
kuusoset kumartelihe,
männyt mäellä kääntelihe,
käpöset keolle vieri,
havut juurelle hajosi. |
S'egli va per la pineta,
se fra i larici passeggia,
un inchino fanno i pini
riverenti, a terra i cembri
lascian gli aghi lor cadere,
ed al suol curvano i rami. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
330 |
Kun hän liikahti lehossa
tahi astahti aholla, |
Se passava pel boschetto,
per la selva dissodata, |
|
|
|
|
lehot leikkiä pitivät,
ahot ainoista iloa,
kukat kulkivat kutuhun,
vesat nuoret notkahteli. |
il boschetto ecco scherzare,
alto la selva esultare,
un con l'altro i fior baciarsi
e gli steli giù piegarsi. |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
